Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuvat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuvat. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Inglot-swatchit, Prinsessa ja Reindeerspotting

Lupasin laittaa swatchit kaikista omistamistani Ingloteista, kuvissa samassa järjestyksessä kuin eilisen postauksessa paleteissaan.


Sävyt vasemmalta oikealle rivi kerrallaan:
Matte 382, AMC 51, AMC 60, Matte 384, AMC 58
DS 494, DS 491, DS 483, DS 504, AMC Shine 20


AMC Shine 31, AMC 43, Pearl 409, DS 465, DS 500
AMC 72, Pearl 434, Matte 376, Matte 348, AMC 65


Sitten vähän vakavampaan asiaan. Pinnallinen hömppäblogini saa tällä kertaa vastapainokseen vähän leffa-arvioita, eikä mitenkään kevyestä komediahömpästä. Prinsessan kohdalla en kerro juonesta juuri mitään, mutta Reindeerspotting saattaa sisältää juonipaljastuksia.

Prinsessa

Kävin eilen katsomassa Prinsessan. Sivuilla muuten myös traileri. Olin jo aikaisemmin kuullut Nikkilän ja Kellokosken kauhutarinoita menneiltä vuosikymmeniltä, ja tiesin, että haluan nähdä elokuvan. Jokainen meistä tuntee jonkun jollain tasolla psyykkisesti häiriintyneen, ja on mielenkiintoista nähdä siihen maailmaan sisään.

Tämä siis perustuu tositarinaan "Kellokosken Prinsessasta", skitsofreenisestä naisesta. Tapahtumat alkavat jostain 1940-luvun lopusta. Juoni ei sinänsä tässä ole se pointti, vaan tuon ajan mielisairaalamaailman kuvaus. Siksi tässä elokuvakommentissani ei olekaan yhtään juonipaljastuksia. Mielisairaaloiden oloja kritisoidaan nykypäivänäkin, mielenterveyshuolto ei pelaa, mielenterveystyön resurssit loppuvat kesken, vanhukset lääkitään vanhainkodeissa hiljaiseksi kun ei vanhustenhoitokaan ihan pelaa. Tämä elokuva pistää muistamaan, että loppujen lopuksi asiat ovat jo paljon paremmin - joskin kehityksen sijaa on aina ja tulee aina olemaan. Järkyttävää kuitenkin, että tällaisesta "parannusideologiasta" on aikaa vasta viitisen-kuutisenkymmentä vuotta.

Erityisen ikävästi silmään pisti hoitajien asennoituminen potilaisiin ei-ihmisinä, alempiarvoisina, halveksuttavina. Lisäksi menetelmät olivat arveluttavia (erit. lobotomia), joskin lepositeet ja sähköhoito taitavat olla vieläkin mielisairaaloissa käytössä. Pakkolääkitys nyt vähintäänkin, mutta se ei välttämättä ole moraalisesti arveluttavaa, paitsi harvoissa tilanteissa.

Toisaalta elokuva herättää paljon ongelmallisia kysymyksiä. Onhan myönnettävä, että jotkut ihmiset ovat pakkohoidon tarpeessa. Skitsofreenikon sairaudentunnottomuus saattaa haitata hänen suostumistaan hoitoon. Mutta missä menee se raja, kuka meistä pystyy sanomaan, kuka on toisten tai itsensä terveydelle vaaraksi ollessaan avohoidossa, kenet pitää ihan syystäkin lukita sisään? Tämähän riippuu aivan lääkäreiden arvioista, ja hutiarvioita varmasti tulee. Olisiko Kellokosken Prinsessa ollut haitaksi itselleen tai muille ulkona? Ei ehkä ainakaan nykypäivänä, kun ihminen voidaan julistaa holhouksen eli eduvalvonnan alle.

Tästä nousee myös kysymys sairaalahoidon motiivista. Onko/oliko mielisairaaloiden tarkoitus edes yrittää parantaa pitkäaikaisesti sairaita, vai onko sairaala heille vain vankila, jolla heidät saadaan syrjään pois haittaamasta muiden elämää? On vielä jossain määrin ymmärrettävää, jos ihmisellä on lievempi mielen toiminnan häiriö, masennus, traumakokemus tai muuta - tällöin voi olla ehkä hyväkin, että sairaala käytännössä estää akuutin itsemurhan riskin ja huolehtii siitä, että ihminen edes saa syötyä päivittäin. Mutta mikäli kyseessä on pitkäaikainen sairaus, jossa paranemisennuste on heikko - kuten skitsofreniassa - eikö silloin sairaalahoidon tulisi yrittää siitä huolimatta parantaa?

Pakkouskonnollisuus sairaalassa elokuvassa sai itseni kavahtamaan, mutta toisaalta sitä ei nykypäivänä enää taida olla. Onhan se hienoa, jos ihminen paranee uskon avulla, mutta sen yrittäminen kaikkien kohdalla ei missään nimessä ole järkevää.

Potilas sairaalassa on kuitenkin täysin hoitajien armoilla. Mikäli omaisia ei ole, lääkärit saavat tehdä päätöksensä kuten parhaaksi katsovat - ja näin kyseenalaiseen hoitokeinoonkin on alistuttava. Kuka nyt muutenkaan hullua uskoisi, kokevat sairaalan teot väärinä vain, kun ovat niin hulluja (sarkasmin tajua, kiitos).

Elokuva näyttää myös sen, etteivät senkään ajan hoitajat pahuuttaan tehneet nykyihmisen mielestä kamalalta kuulostavia hoitojaan. He luottivat ajan tietoon, ja psykologiassa tieto on vieläkin lapsenkengissä. Pienin askelin eteenpäin.

Nyt täytyy kyllä vähän äyskäistä leffakatsojien käyttäytymisestä. Minua ei haittaa popcorn-mässytys, ei rapina, ei muu, mutta en ymmärrä, miten edessäni istuneet tytöt pystyivät nauramaan vähän joka kohdassa elokuvaa. Toki elokuvassa oli muutama kevennykseksi tarkoitettu kohta, mutta itse itkin noin puolesta välistä loppuun hyvin vuolaasti. Tämä ei ole leikin asia, eivätkä tytöt varmaan itsekään enää paljoa naurelisi, jos toinen heistä sairastuisi skitsofreniaan.

Leffaan en ollut meikannut, koska tiesin itkeväni draamoissa. No, sen jälkeen lähdin kuitenkin Tigerin VIP-puolelle poikaystävä duunikavereiden kanssa hetkeksi. Olipahan hupaisaa olla VIP-puolella ilman meikkiä, Converseissa ja farkuissa. :D

Reindeerspotting

Tämä dokumenttielokuva on herättänyt laajaa mediajulkisuutta, etenkin kun päähenkilöä Jani kuoli tänä kesänä, ja lehdissä oli siitä paljon juttua. Tämänkin katsoin siksi, että on mielenkiintoista kurkistaa itselle täysin vieraaseen maailmaan.

Reindeerspotting, jonka nimi on väännös Trainspotting-huume-elokuvasta, kuvaa Rovaniemeläisen Janin ja hänen kaveripiirinsä Subutexintäytteistä elämää. Tästä löytyy arvioita vaikka mistä, mutta muutaman sanan haluan sanoa nousseesta keskustelusta.

Elokuvaa on toisaalta ylistetty hyvänä huumevalistuksena, toisaalta sen on väitetty ihannoivan huumeidenkäyttöä liikaa. En ymmärrä, miten dokumentista - ja sen jälkeisestä Janin kuolemasta - saa irti huumeihannoivan kuvan. Huumevelkojien katkaisemat sormet, jatkuva rahanpula, ystävät, joihin ei voi luottaa, vieroitusoireet aineen loputtua, vankilaan joutuminen... Kuinka tämä on huumemyönteistä? Jos tästä saa sellaisen kuvan, että nistin elämä on siistiä, vika ei ole dokumentissa vaan jo katsojalla syvemmällä.

Jani aloitti huumeet 14-15-vuotiaana. Koska elokuva on hyvää huumevalistusta mielestäni, K-18-luokitus on huono asia. 14-15-vuotiaat tarvitsevat oikeaa valistusta, ei mitään drugs are bad, mmkay? -valistusta. Liian herkät ihmiset voivat jättää halutessaan elokuvan katsomatta. Ylipäätään jonkun jutun leimaaminen tabuksi saa sen kiinnostamaan teinejä yhä enemmän.

Mielenkiintoinen keskustelu on myös se, kuinka todellisesti elokuva oikeasti kuvaa nistin arkea. Joillain foorumeilla Jani kavereinensa on leimattu jopa wannabe-nisteiksi - anteeksi mitä? Ei ole true-nisti jos on jopa kämppä ja kämpässä on matot lattiallakin? En itse tiedä tai osaa arvioida, kuinka syvällä huumemaailmassa Jani on, mutta selkeästi kokeiluvaiheesta on menty yli.

Mielestäni elokuva näyttää hyvin myös sen, että se, mikä kuulostaa ehkä monesta kokeilunhaluisesta teinistä coolilta - tokkuraolo ja päihtymys, satunnainen euforia joillain aineilla - kääntyy hyvin pian elämän suurimmaksi ongelmaksi. Euforiaa saa muualtakin, vaikka rakkaudesta, vaikka nyt ehkä kliseiseltä kuulostankin.

Janin lähipiiri pöyristyi julkisuuteen valuneista kuvista Janista kuolleena Phnom Penhissä. Valitettuaan JSN:lle, he varmistivat, että yhä useampi lähtee uteliaana etsimään näitä kuvia netistä. Ymmärrän omaisten harmituksen, mutta tässä kohun nostattaminen sai aikaan vain lisää hallaa.

Dokumentissa oli mielestäni silti kuitenkin liian vähän kuvattu vieroitusoire-tuskaa ja Janin itseanalyysiä huumeidenkäytöstään olisin kuunnellut enemmänkin. Suoneen piikittämistä taas oli liikaakin, ei se sinänsä edes näyttänyt loppuvaiheessa karmivalta ollenkaan. Elokuvan kamalin kohta on (spoiler-alert!!) mielestäni hetki, jolloin Janin huumekaveri hyppää kerrostalosta kadulle ja joutuu sairaalaan - aivan out of the blue tämä tyyppi keksii kiivetä kaiteen yli, ja kamera kuvaa tämän vahingossa. Toisena sijoittuu otos, jossa Jani meinaa ajaa jalankulkijan yli. Kamalinta kaikista on kuitenkin se kuva, joka päättää tämän kaiken - se kuva, jonka sitten tietenkin minäkin netistä etsin.


Suosittelen molempien katsomista. Tulipahan pohdintaa tässä, mutta kai täällä omassa blogissani saan välillä olla vähemmänkin pinnallinen ja turhamainen kosmetiikkafriikki. :)