Näytetään tekstit, joissa on tunniste opiskelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste opiskelu. Näytä kaikki tekstit

maanantai 1. lokakuuta 2012

Päivitystä toisaalla

Kiirettä pitää: finanssioikeutta, rikosoikeutta, prosessi- ja insolvenssioikeutta, kansainvälistä oikeutta ja TVT-jatkokurssia päällekäin - sekä vanhan kissan poismeno ja uuden pennun kesyttäminen. Nopeana päivityksenä tännekin, viime aikojen kuulumisia meikäläisen kissataloudesta voi lukea pitkähköstä moraalisaarnajeesustelupostauksestani Kissakoti Kattilan blogin puolella - olen tuossa löytöeläinkodissa toiminut 9 vuotta vapaaehtoisena ja aina satunnaisesti sinnekin blogiin kirjoitan.

Sisu-pennun kuulumisia tämän linkin takaa!

Palataan taas kosmetiikkaan kunhan saan rikosoikeuden luentokuulustelun pois alta. In the meanwhile, lukekaa tämän kuun Oliviasta ammattilaisten kosmetiikkavinkit - aika kattaus myös meitä bloggaajia päässyt äänestämään!

maanantai 1. elokuuta 2011

Mistähän sitä aloittaisi?

Huh huh, onpa tullut pidettyä pientä blogitaukoa. Sillä välin olen ehtinyt viettää synttärit ja ryhtyä avopuolisoksi, kaiken muun ohella. Postattavaa olisi vaikka kuinka, mutta nyt ei tiedä mistä sitä aloittaisi. Oikeasti mun pitäisi aloittaa näistä...

...rästiin jääneistä kursseista, jotka ajattelin painaa tässä alkusyksystä. Mutta mieluummin haluaisin kertoa teille, kuinka paljon rakastan Zoyan Apple-lakkaa...

...joka on vaan aivan mahtava, moniulotteinen vihreä lakka, joka taittaa keltaiseen ja on oikein ärtsyn vihreä tietyssä valossa, ja toisessa valossa (kuten kuvassa) tuollainen jopa vähän hempeän pastellinen. Huomenna on taas vuorossa kynsihuolto, alkaa olla pituus jo aika järkky.

Tai sitten voisin kertoa, että rikoin kaikkia itse määrittelemiäni sääntöjä, ja sekoitin hopeaa ja lämpimän sävyistä metallia keskenään silmämeikissä avoperheemme tupareissa.

MAC:in Semi-Precious -kokoelman Smoked Ruby on itsessään niin jännä väri, etten jaksanut sotkea tähän enää mitään muuta varjostukseen. Smoked Ruby toimii myös kätevästi yksinään siksi, että valo tulee hieman eri kulmassa silmän ulkonurkkaan. Näyttää, kuin ulkonurkassa olisi käytetty jotain muuta tuon sävyn lisäksi, mutta oikeasti Smoked Ruby vaan näyttää varjoisamman puolensa tuolla nurkassa.


No, kaikesta pitäisi kertoa, asiaa riittäisi vaikka kuinka, mutta aion ihan oikeasti tarttua tänä iltana tuohon kirjakasan päällimmäiseen. Blogini täytti juuri yhden vuoden, ja näin juhlaviikon kunniaksi kirjani kuitenkin antanevat minulle anteeksi, jos postailisin vähän rästiin jääneitä juttuja lähipäivinä. :)

Ai niin, ja aika moni tänne on eksynyt niillä oikisaiheisilla hakusanoilla. Onnea kaikille tämän vuoden oikeustieteen fukseille! Mä kokeilen taas tänäkin vuonna elää fuksisyksyni uudestaan laahaten kaiken maailman fuksibileissä. Fuksisyksy on elämän parasta aikaa, ottakaa siitä kaikki irti!

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Toisen roska on toisen aarre...

Vietimme viime viikonlopun lauantaina Hämäläis-Osakunnan Jur(r)istikerhon vuosijuhlaa, tuttavallisemmin Kristoja. Heidiltä ostettu Diorin Electric Lights -viisikko pääsi yllättävän nopeasti käyttöön uudella omistajallaan, kun pukuni kaipasi värejä juuri siitä.

Maalaisromanttinen Seppälä-mekko kaipasi hempeilyä seurakseen. Vaaleansininen ja (pastelli)pinkit ovat yleensä inhokkivärejäni, mutta tässä kuosissa toimi, joten tällainen kummallinen värivalinta meikäläiseltä.


Swatchit ovat järjestyksessä ylävasen (vihertävään taittava vaalea sininen), yläoikea (hopea), keskimmäinen (metallinen violetti), alavasen (helmiäisvalkea), alaoikea (perinteisempi helmiäisvaaleansininen).


Viimeisenä vielä vanhaa roosaa, tai likaista pinkkiä, miten kukakin tykkää sanoa. En tiennyt, että minulla tuollaista olikaan, mutta aikani kaiveltuani löytyi yhdestä ikivanhasta Lancômen paletista, joka löytyy tästä kaikki epämääräiset Lancômen luomivärini sisältävästä postauksesta myös. Siinä vähemmän kylmässä valossa swatchattynä, tuossa se vanharoosaisuus ei oikein tule esille.

Juhlat olivat odottamisen arvoiset. Ensi vuonna taas, kuten joka vuosi. Opiskelijaelämässä parasta ovat akateemiset pöytäjuhlat, sitsit. En olisi uskonut laulavani mitään ääneen enää koskaan peruskoulun jälkeen missään, mutta niin siinä vain kävi, että sitsilaulukulttuuri vie mukanaan...

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Oikeustieteellisessä opiskelemisesta

Tässä postauksessa hyppään kosmetiikasta oikeustieteen ja ylipäätään opiskelujen pariin, kun sitä joku tuolla toivoikin jo. Oikis on sinänsä ihan mielenkiintoinen aihe kirjoittaa, monet sinne pohtivat hakemista ja ovat kiinnostuneita pääsykokeista, opiskelujen arjesta ja muusta vastaavasta. Lisäksi näistä on hauska kirjoittaa, fuksivuoden jälkeen juuri kukaan ei jaksa enää keskenään keskustella sisäänpääsystä.

Opiskelupaikan päättäminen ja valmennuskurssi

Aloitetaan sieltä pääsykoekeväästä. Lukion kolmannella en vielä ollut mitenkään varma, mitä haluan tehdä "isona". Jo joskus 12-vuotiaana Ally McBeal-huumassa olen näemmä kirjoittanut Ystäväni-kirjaan, että haluan isona asianajajaksi. Ajatus kummitteli mielessä siitä eteenpäin, mutta mitään järjetöntä intohimoa alaan ei ollut.

Tiesin, että haluan yliopistotasoisen koulutuksen, jotenkin jo korkeakoulutasoinen tutkinto on minulle itseisarvo. Tuntuu mukavalta jonain päivänä tietää, että on opiskellut paljon ja hartaasti. Tämä ei missään nimessä tarkoita, ettäkö väheksyisin vaikkapa ammattikoululaisia - päinvastoin, sinne pitäisi saada entistä enemmän kiinnostunutta porukkaa, eikä ihmisiä pitäisi estää jokin harhainen käsitys siitä, että lukioon menevät paremmat ihmiset ja tyhmemmille jää vain amis. Ei todellakaan. Itselleni kuitenkin kirjaopiskelu on aina ollut kaikista mielekkäintä, vihasin tai ainakin koin epämukavaksi kaikki taide- ja taitoaineet koulussa - kuvaamataidostakin mielenkiintoisinta oli taidehistoria, ei itse käsin tekeminen. Näin oli aika luontevaa, että haen johonkin ei-käytännönläheiseen koulutukseen.

Lukio, kuten peruskoulukin meni minulla hyvin (jälkeenpäin ajatellen jopa liian hyvin, ks. jäljempänä). Kirjoitin neljä L:ää ja yhden M:n - opiskelupaikkani huomioon ottaen hauskasti M tuli juurikin ainereaalin yhteiskuntaopista. Pitkän matikan Laudaturilla pääsi ja pääsee kai vieläkin suoraan sisään yliopistoon matematiikkaa lukemaan ilman pääsykokeita, joten pidin tuota kakkosvaihtoehtona. Olisin ottanut vastaan paikan matemaattis-luonnontieteellisestä, jos en olisi päässyt ykkösvaihtoehtooni - näin siis päätin panostaa vain yhteen vaihtoehtoon. Matematiikkaa en olisi halunnut lukemaan, se oli vain varaventtiilinä sitä varten, etten jää kokonaan ilman opiskelupaikkaa.

Arvosanoista puhuttaessa on muuten mainittava jo tähän väliin, että oikeustieteellisessä ei suinkaan ole pelkästään laudaturkasoja haalineita ylioppilaita, eikä sen siis tulisi estää ketään hakemasta. Totta on, että oikkareilla on keskimäärin hyvät paperit ylioppilaskirjoituksista, mutta sisään pääsee moni kyllä ilman yhtään L:ää tai edes E:täkään.

Mutta mikä se ensisijainen hakukohde sitten olisi? Ravitsemusoppi olisi kiehtonut, mutta tämän sulki pois jo se, että sitä ei opetettu siihen aikaan (2006) Helsingissä, ja minä halusin ehdottomasti muuttaa Helsinkiin opiskelemaan. Nykyään ravitsemusterapeutteja tosin koulutetaan täälläkin. Matemaattis-luonnontieteelliset aineet noin yleensä eivät kiinnostaneet, vaikka opettajani peruskoulussa ja lukiossa varmasti muuta kuvittelivat. Humanistisessa ehkä englanti olisi ollut kiva aine, valtiotieteellinen olisi periaatteessa ollut mahdollinen. Lääkäriksi en halunnut, kauppakorkeakoulun taas kävi isoveli ja minua se ei kiinnostanut. Teologia - no way. Oikeustieteellinen jäi siten ehkä kiinnostavimmaksi - paino sanalla ehkä.

Kun hain tiedekuntaan, olin kuullut, että tiedekunnan oman opiskelija-ainejärjestön Pykälän kurssit ovat olleet hyviä. Tälläkin hetkellä muistaakseni joku 60% sisäänpäässeistä on jonain vuonna käynyt Pykälän valmennuskurssin. Pykälän kurssit ovat kaiken lisäksi halpoja verrattuna kaupallisiin koulutusyrityksiin. Olisin halunnut tehokkaimmalle ja kalleimmalle pienryhmäkurssille. Menin sinä aamuna, kun kurssipaikkoja alettiin varaamaan, jonottamaan Vanhan Ylioppilastalon viereen Pykälän toimistolle joskus aamuseitsemältä. Kursseja alettiin varata klo 9 lähtien, mutta seitsemältä rappukäytävässä oli jonoa jo parin-kolmen kerroksen verran. Kellon lyödessä yhdeksän kaikki alkoivat vielä soittaa kilpaa Pykälän eri puhelinnumeroihin siinä samalla jonottaessaan, varmistaakseen kurssille pääsemisen. No, enpä minä siihen haluamaani kurssiin päässyt, mutta otin sen sijaan tavallisen pienryhmäkurssin ja lisäksi vastaustekniikkakurssin. Hintaa näille tuli ulkomuistista joku 800 euroa, joka on kuitenkin aika vähän verrattuna kaupallisiin valmennusfirmoihin. Kirjat maksoivat tuohon päälle parisataa. Vanhempani lupasivat maksaa valmennuskurssin, samoin kuin olivat maksaneet isoveljellekin 10 vuotta aikaisemmin.

Valmennuskurssin suurin anti omalla kohdallani oli vastaustekniikan oppiminen sekä into oikeasti hakea oikikseen. Vasta Pykälässä pyöriessä, opiskelijoiden kanssa tekemisissä oltaessa (suuri osa valmennuskurssien opettajista Pykälällä opiskelee vielä) innostuin tosissani oikikseen pääsemisestä. Vastaustekniikka oli myös tärkeä oppia - se oli yksi syy, miksi sain ainereaalista lukiossa vain M:n, olisin pärjännyt paremmin jos olisin tiennyt, että oikeustapaustehtävässä varsinainen ratkaisu ei ole se pointti, vaan ongelmakentän pohdinta ja säännösten soveltaminen. Lisäksi valmennuskurssilla pääsi kysymään epäselvistä kohdista kirjoissa, ja se loi jonkinsorttista rytmiä kirjojen lukemiselle.

Pääsykokeet

Jos minulta kysytään vinkkiä siihen, miten oikikseen pääsee sisään, vastaisin ainakin omalla kohdallani tärkeimmän asian olleen oman oppimistekniikan tunteminen. Joku lukee kirjat kuuteen kertaan eikä pääse sisään, joku vain kerran ja pääsee sisään. Kyse ei ole tyhmyydestä tai älykkyydestä, kyse on erilaisista tavoista sisäistää asioita.

Minulle paras tapa oppia on lukeminen hitaasti ja huolella, asian tiivistäminen muistiinpanoiksi, joissa on kaikki olennainen, kirjan heittäminen mäkeen sen jälkeen ja kertaaminen näistä muistiinpanoista. Luin kirjat tasan kerran kannesta kanteen. Voin suositella tätä kaltaisilleni oppijoille - mitä hittoa sitä aikaa käyttämään kirjojen uudestaan lukemiseen, jos on kirjoittanut kaiken olennaisen ja vähänkin olennaisen muistiinpanoihin. Toiset taas oppivat juuri päinvastoin, lukemalla uudestaan ja uudestaan. Tämän takia olisi hyvä, jos lukiossa jo miettisi, miten historian tai yhteiskuntaopin asiat parhaiten menivät päähän.

Totta kai olin hemmetin epävarma, kun kuuntelin kurssikavereideni lukutahdista: ihmiset kertoivat istuvansa säännöllisesti jossain eduskunnan kirjastossa kahdeksasta kuuteen ja olivat lukeneet kirjat läpi jo kolmeen kertaan kun minä menin vasta toisen kirjan puolivälissä (yleensä kirjoja on kolme). Jälkeenpäin ajatellen pelko oli turhaa, vasta nyt voin sanoa, että tiesin oppimistekniikkani jo tuolloin ja minun olisi vain pitänyt luottaa siihen. Mutta kyllä se kylmäsi. En todellakaan lukenut säännöllisesti tiettyä tuntimäärää päivässä. Luin oikeastaan siihen tahtiin kuin kirjoja käytiin valmennuskurssilla läpi - pidin huolta, että olin ehtinyt lukea kunkin tunnin käsiteltävän aiheen ennen tuntia. Se toimi minulla. Tiivistelmien teko vei toki aikaa, koska se oli minulle se tärkein juttu. Pykälän kursseihin kuuluu tiivistelmät kirjoista, mutta tiivistelmät olivat itselleni liian suppeat.

Lopputuloksena, verratessani minun pääsykoekirjoja poikaystävän kirjoihin, minun ovat lähes tyhjät merkinnöistä kun taas poikaystävällä on huomiotussia joka puolella kirjaa. Eri oppimistavat - kuten yhä edelleenkin. Laitoin reunamerkintälappuja vain niihin kohtiin, joissa jokin jäi epäselväksi, ja palasin niihin kohtiin uudestaan tavoitteenani se, että kirjan läpikäytyäni yhtään post it -lappua tai reunamerkkiä ei ole välissä. Näin siis on hieman harhaanjohtavaa sanoa, että olisin lukenut kirjat vain kerran - luin ne kerran kannesta kanteen, mutta palasin hyvin vaikeisiin kohtiin paremmalla ajalla tai valmennuskurssilla. Tämän jälkeen heitin kirjat mäkeen, ja luin niitä muistiinpanojani ainoastaan.

Pääsykoepäivänä tunsin olevani hyvin epävarma, huonosti valmistautunut. Katsoin kysymyksiä pääsykoesalissa, ja jossain vaiheessa parin tunnin sisään ajattelin jopa heittää hanskat tiskiin ja lähteä kotiin. No, lopulta en lähtenyt, vaan rutistin viimeiseen asti. En kirjoittanut kai yhtään vastausaluetta täyteen. Pääsin ulos salista, menin Varsapuistikon ratikkapysäkille, aloin itkemään ja soitin sukulaisille ja tutuille että sinne meni, matikkaan sitten vaan välivuotta viettämään. Olin Pykälän kurssikokeissa osannut suunnilleen arvata pistemääräni. Tiesin, että arvostelu valmennuskurssilla on tiukkaa. Laskin, että optimistisimmallakaan arviolla, helpolla arvostelulla saisin suunnilleen 35 pistettä. Se on kaukana sisäänpääsyrajasta. No, aloin lukea matikan opinto-opasta ja pohtia, mitä hittoa sitä tekisi vuoden, ja jaksanko hakea toiste.

Olin kuullut, että usein sisäänpäässeet saavat hyväksymiskirjeensä vuorokautta ennen tulosten julkistamista. Päivää ennen tulosten julkistamista en saanut kirjettä. Ei yllättänyt. Sen sijaan tulosten julkistamisaamuna heräsin siihen, kun jotain suunnilleen puhelinluettelon tapaista yritetään tunkea postiluukusta sisään. Paksu kirjekuori, todellakin. Itkin, tällä kertaa hämmennyksestä ja ilosta. Pääsin kirkkaasti sisään, sekä koepiste- että yhteispistekiintiössä. 35 pistettä meni aika huolella alakanttiin. En muista kuollaksenikaan pisteitäni enää, jossain se lappu kyllä on tallessa. Paksu kirje oli tosissaan paksu kirje, sinne oli tungettu kaikkea mahdollista mainoksista hyödylliseen infoon.

Olin tehnyt sen, minkä halusin - valmennuskurssilla herätin pienet naurut esittelytuokiossa, kun totesin lyhyesti: "Moi, mä olen Sonia, ja aattelin päästä ihan vaikka vittuillakseni sisään kun en näytä siltä, että pääsisin oikikseen." Pinkki tukka ja lävistykset eivät estäneet sisäänpääsyä. :) Kurssiltani pääsi sisään muutama muukin, mukaanlukien se ainoa pitkätukkainen mies porukasta.

Opiskelusta

Pelkäsin kovasti, että tulen johonkin puisevan kuivaan pyhäkoulutyttöporukkaan. Ennakkoluulot olivat aika vahvat. Nämä ennakkoluulot karisivat kuitenkin aika nopeasti pois, kun ensimmäisellä kouluviikolla oli (isä ja äiti, voitte jättää tämän kohdan blogistani lukematta) kolmet ilmaisen viinan bileet. Sakkia oli jos vaikka minkänäköistä. Fuksisyksy on aikaa, jonka haluaisi elää uudestaan vielä. Kaikki oli suurta ja hienoa, ja arvostin sisäänpääsyäni enemmän kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen.

Väittävät, että pääsykokeiden jälkeen ei yhtä vaikeita tenttejä tule enää koko opiskeluaikana olemaan. Rohkenen olla eri mieltä. Oikiksessa opiskelu vaatii työtä ja perselihaksia. Ensimmäisen vuoden keväällä tajusin, että nyt on otettava vähän kevyemmin. Olin vetänyt peruskoulun täysiä, lukion täysiä, saanut hyviä numeroita aineista, joista en ollut mitenkään kiinnostunut, tämän jälkeen vetänyt ylioppilaskirjoitukset täysiä ja päässyt samaan syssyyn ilman mitään välivuosia myös oikikseen sisään ensimmäisellä yrittämällä. Alkuun oli hankala sisäistää, että tässä koulussa ei saadakaan kaikista aineista aina vitosia eli korkeimpia arvosanoja, vaan loppujen lopuksi reaktiot tenteistä ovat lähinnä "JES! Pääsin läpi!" vaikka saisi ykkösen. Kuitenkin, kun olen sen verran nuori ja olen yhä, otin enemmän aikaa itselleni, elämälleni - ja työlle. Menin töihin baariin, ja rakensin siitä ihan hyvin ravintolauraa, jota olen jatkanut aina viime kesään saakka. Kävin interraililla, otin lainan omaa asuntoa varten ja yritin keskittyä ennemminkin opettelemaan olemaan onnellinen elämässä eikä vain suorittamaan. Tätä tarkoitin aiemmin ylempänä sanoessani, että olin ehkä vähän liiankin tunnollinen oppilas. Nyt olisi tarkoitus taas ottaa itseään vähän niskasta kiinni ja saada pikku hiljaa jotain tutkintoakin kasaan - opiskelen viidettä vuotta, mutta minulla ei ole vieläkään oikeusnotaarin papereita. Tämä nyt ei sinänsä ole oikiksessa mitenkään kovin poikkeavaa, vain harva valmistuu tavoiteajassa. Silti tunnen koko ajan vähän huonoa omatuntoa siitä, että olen ollut näin hidas opiskeluissani.

Kun minulta kysytään, tunnenko vieläkin valinneeni oikean opiskelualan, vastaisin kyllä - vaikka usko itseen tuossa jossain vaiheessa vähän horjuikin.

Yhä edelleen joudun tekemään hirvittävästi töitä päästäkseni tenteistä läpi. Poikaystävä on valmistunut jo notaariksi, eikä hän lukenut kaikkia kirjoja edes läpi tentteihin mennessään. Minä taas joudun tekemään opiskelutekniikkani mukaisesti, kirjaa lukemalla en pääse läpi, minun on tehtävä muistiinpanot. Tämä vie tolkuttomasti aikaa, ja esimerkiksi tänä yönä olen taas kiitollinen siitä, että kelloja siirretään tunnilla - minulla on tunti aikaa enemmän päästä päivän tavoitteeseeni, 35 tutkintovaatimuskirjan sivuun (muistiinpanoineen). Oppimistapani, joka mahdollisti sisäänpääsyn kivuttomasti kirjat kerran lukien on tavallaan minua vastaan, koska en voi vain lukea kirjoja läpi ja mennä tenttiin. Parhaiten oppisin kuuntelemalla, mutta täytyy kritiikkinä sanoa, että oikeustieteellisen luennot ovat monesti aika syvältä. Sen sijaan, että keskityttäisiin opettamaan perusasiat, luennoilla ei välttämättä opeteta yhtään mitään vaan professorit luennoivat erityiskysymyksistä välillä niin, ettei kurssista tajua mitään jollei ole lukenut tenttikirjoja jo suurelta osin läpi.

Vaikka opinnot eivät aina ole edenneet yhtä vauhdikasta tahtia, olen kuitenkin työelämän ohella koko ajan osallistunut aktiivisesti opiskelijatoimintaan. Minulle se oikea tie oli Hämäläis-Osakunta ja erityisesti sen juristikerho, johon liityin jo ensimmäisenä opiskeluvuotenani. Juristikerhossa on tullut oltua emäntänä (hoitaa ruuat), isäntänä (hoitaa juomat), apuisäntänä, ulkoasiainvastaavana (järjestää kerhon reissuja ulkomaille) ja viimeisimpänä sain myös pornoylipäällikön arvonimen. Olen virkaatekevä pornoylipäällikkö vielä tämän vuoden loppuun, jonka jälkeen siirryn PYP-komiteaan muiden entisten pornoylipäälliköiden kanssa päättämään seuraajasta. Pornoylipäällikön virkaan kuuluu oikeastaan lähinnä huumorin pitäminen huonolla (tai näkökulmasta riippuen, minun mielestäni hyvällä) tasolla.

Opiskelijatoimintaa perinteiseen tapaan tietysti pääsee harjoittamaan myös Pykälään, mutta minulle tuo osakuntaelämä on ollut rakkainta. Pykälä on ainejärjestöistä yliopistossa Helsingissä suurimpia, ja toimintaakin on vaikka kuinka paljon. Mungolife-Anna on kritisoinut oikiksessa esiintyvää "sisäsiittoisuutta", mutta minua se ei suuremmin haittaa. Toki tyhmempikin huomaa, että juurikin vaikkapa Pykälässä on oma (jättimäinen) sisäpiirinsä, mutta ei se estä minua heidän kanssaan hauskaa pitämästä, vaikken sisäpiiriin kuulukaan kun opiskelijatoimintani on keskittynyt tuonne osakunnan puolelle. Ei siellä ketään hyljeksitä, kaikki ovat tervetulleita, mutta toki ne aktiivisimmat pykälistit tuntevat toisensa paremmin.

Tänä vuonna osallistuin myös ensimmäistä kertaa spexiin, Pykälän näytelmään. Siitä olen blogissa aiemminkin kirjoittanut. Juonipaljastuksia en tietenkään saa tehdä, mutta tänäkin aamuna olen menossa maskeeraustiimin kanssa näytelmän harjoituksiin, tänään kuvataan spexille mainosjuliste.

Kysy!

Koska mä en osaa kertoa kaikkea, mikä ihmisiä oikiksessa opiskelussa tai yliopistoelämässä kiinnostaisi, kysy rohkeasti vaan, mitä vaan, jos jotain jäi puuttumaan.